Energiantuotanto kaipaa yhteiskuntavastuuta ja energiaketjujen arviointia

28 huhti 2017
Christopher Rowley
348

Venäjän energiapolitiikan professori Veli-Pekka Tynkkynen Helsingin yliopistosta pureutuu energiantuotannon poliittisiin- ja ympäristöongelmiin energiaketjujen ja kokonaisturvallisuuden näkökulmasta. Vieraskynä-kirjoitus ”Energiantuotanto kaipaa lisää yhteiskuntavastuuta” on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 28. huhtikuuta.

Energiantuotanto kaipaa lisää yhteiskuntavastuuta

Olemme kytkeytyneet maailmantalouteen yrityksiä ja valtioita sitovien sopimusten kautta. Sopimusten ensisijainen tehtävä on turvata kauppakumppanien taloudelliset edut.
Ilmastonmuutos, luonnonvarojen liikakulutus ja näihin linkittyvät konfliktit pakottavat kuitenkin tarkastelemaan yhteiskunnallista kehitystä maa­ilmanlaajuisesti, eikä vain lyhyen aikavälin taloudellisten ja sotilaallisten etujen näkökulmasta.

Yksi mahdollisuus on sertifioida hyödykkeitä niin, että kehitys- ja ympäristöongelmiin kehitetään sekä lainsäädäntöä että vapaaehtoisia sopimuksia hyödyntäviä ratkaisuja.

Elintarvike- ja metsätaloudessa yhteiskuntavastuuta on onnistuttu laajentamaan juuri sertifikaateilla. Niitä tulisi hyödyntää myös ympäristöongelmia ja sosiaalisia ongelmia aiheuttavan energia-alan säätelyssä.

Energiateollisuus ja energiakauppa – etenkin öljy-, maakaasu- ja ydinvoimasektori – kytkeytyvät sotilaallisiin ja taloudellisiin intresseihin, eikä kuluttajien tai kansalais­järjestöjen ruohonjuuritason aktiivisuudella voida muuttaa niihin kytkeytyviä pelisääntöjä. Tarvitaan valtioiden panosta ja ylikansallisia ­instituutioita, kuten EU:ta, G7-ryhmää ja YK:ta.

Öljy, maakaasu ja uraani ovat ­yhteiskuntavastuun kannalta ongelmallisia myös niihin liittyvän maantieteen vuoksi. Maa- ja metsätalous koskettavat laajoja alueita ja nivoutuvat niistä eläviin yhteisöihin. Öljyä, maakaasua ja uraania taas tuotetaan pistemäisesti melko pienillä alueilla ja kuljetetaan tiettyjä vakiintuneita reittejä pitkin. Paikallisyhteisöt eivät yleensä tuota niin suurta painetta, että energiantuotannossa pitäisi ottaa huomioon sosiaaliset ongelmat ja ympäristönäkökohdat.

Energiariippuvaisilla yhteiskunnilla on taipumusta taata energiasektorin turvallisuus jopa väkivalloin. Saudi-Arabian, Venezuelan tai Venäjän kaltaisissa ”öljyvaltioissa” energiasektori on talouden veturi, joka on elimellisesti kytkeytynyt poliittiseen valtaan. Näissä maissa vallanpitäjät rakentavat ”öljykulttuuriin” perustuvaa maailman­kuvaa. Se tekee ympäristövastuun edistämisestä vielä vaikeampaa.

Venäjällä arktiset alueet esitetään öljyvarastona ja kuljetusreittinä, ­joka vahvistaa suurvaltaa ja mahdollistaa alueellisen laajentumisen. Energiakauppa Euroopan kanssa kuvataan asetelmana, jossa muut maat ovat polvillaan energiasuurvalta Venäjän edessä.

Kyse on myös sisäpoliittisesta hallintakeinosta. Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos kielletään, koska pelätään öljyyn ja kaasuun perustuvan vallan rapautumista.

Venäjä tuottaa 13 prosenttia maailman öljystä, mutta maassa ­tapahtuu puolet maailman öljy­vuodoista: ympäristöön pääsee vuodessa noin viisi miljoonaa tonnia öljyä. Määrä vastaa noin 50:tä prosenttia Suomen vuotuisesta raakaöljyn tuonnista.

Vuosittain Venäjän öljyntuotannon yhteydessä syntyvästä kaasusta arviolta 30 miljardia kuutiometriä – kymmenen kertaa Suomen kaasunkulutus – poltetaan soihduissa. Uusimpien arvioiden mukaan Venäjän oheiskaasun polton nokipäästöt voivat aiheuttaa jopa neljäsosan arktisen alueen lämpenemisestä.

Energiasektorin ympäristöongelmien pienentäminen edistää tuotantoalueiden kehitystä ja hyvinvointia. Maailmantalouden siirtyminen hiilettömään aikaan nopeutuu, kun uusiutumattoman energian kokonaiskustannukset sisällytetään öljybarrelin ja kaasukuution hintaan.

Me eurooppalaiset olemme Venäjän energian suurimpia kuluttajia ja siten osaltamme vastuussa ongelmista. Intressissämme onkin laajentaa energiasektorin vastuuta.

Historia on osoittanut, etteivät kansainväliset öljy-yhtiöt pysty tällaiseen muutokseen. Sen sijaan EU voisi siihen energiaunionin kautta yhteisesti pyrkien kyetä.

Energiavirtojen säätely on nyt ­hajautunut kansalliselle tasolle, ja se estää näkemästä metsää puilta. ­Hyvä esimerkki on Nord Stream 2 -maa­kaasuputkihankkeen ympäristövaikutusten arviointiprosessi, jossa kukin Itämeren rantavaltio laatii erillisen, kokonaisvaikutukset sivuuttavan arvion hankkeesta.

Energiaketjuja pitäisi arvioida ­kokonaisvaltaisesti siten, että ener­giantuotannon vaikutukset yhteiskunnalliseen kehitykseen ja ympäristöön selvitetään ja vastuuta laajennetaan esimerkiksi sertifioinnin avulla. Tämä edistäisi kokonais­turvallisuuttamme.